Kiehtova Frida - Kuopion kaupunginteatteri

Aihe: Frida - Kuopion kaupunginteatteri - Kirjoittaja: Paula Pasanen - 28.04.2016

Frida, Kuopion kaupunginteatteri 23.4.2016. Ohjaus: Anne Rautiainen

Kuopion kaupunginteatteri on valinnut mielenkiintoisen ja muusta tarjonnasta positiivisesti poikkeavan näytelmän ohjelmistoonsa. Frida houkuttanee ensisijaisesti niitä, joilla on entuudestaan joku kosketus taiteilija Frida Kahloon: elämäntarina voi olla tuttu vaikkapa elokuvan, dokumentin tai kirjan myötä.

Varmasti esitykseen uskaltautuu myös joku sellainen katsoja, jolla ei ole ennakkokäsitystä tästä meksikolaisesta 1907-1954 eläneestä taiteilijasta. Hän todennäköisesti tarttuu kirjaan tai elokuvaan näytelmän nähtyään. Sillä Frida Kahlossa on jotain kiehtovaa, joka saa janoamaan lisää.

Kuopion esitys perustui ohjaaja Anne Rautiaisen käsikirjoitukseen, mutta aivan ensimmäistä kertaa Frida Kahlo ei nyt suomalaisella näyttämöllä ollut, sillä ainakin v. 1996 Teatteri Jurkka esitti hänestä kertovaa näytelmää.

Kuva Petra TiihonenKuopion kaupunginteatterin Frida-näytelmä etenee nopeasti kohtalokkaan raitiovaunuonnettomuuden jälkeisiin vuosiin: Meksiko, Ranska, USA, Meksiko, Diego, Diego, Diego…

Koska olin pääpiirtein perillä Frida Kahlon elämästä, nopeatempoisuus ei ainakaan minua häirinnyt. Käsikirjoitusprosessista olisi mukava kuulla: kuinka tekstiä tuotettiin, karsittiin ja muokattiin, jotta saatiin tiivis dialogi kertomaan Fridan tarina.

Tanssia ja laulua esityksessä oli enemmän kuin oletin. Lähtökohtaisesti pidän enemmän pienistä näyttämöistä ja puhedraamasta kuin vaikkapa musikaaleista - hetkeksi jo säikähdin, onko esityksessä liikaa ”show-menoa” minun makuuni. Ei kuitenkaan ollut. Tyylikäs visualisointi ja monipuolinen lavankäyttö viehättivät. Graafisempien elementtien rinnalla Fridan mustavalkoisten valokuvien heijastaminen muistutti kauniisti siitä, että tämä henkilö on ollut tosi.

Kuva Sami TirkkonenYksi upeimmista hetkistä oli videoa ja tanssia yhdistävä kohtaus, jossa Frida oli fyysisesti kykenemätön liikkumaan sängystään, mutta mieli oli vapaa näkemään ja elämään taiteen avulla. Taustalla käyskenteli kuolema ja kilkutti vasarallaan nauloja, naputti Fridan pirstaleisen vartalon niittejä, kokosi tulevaa arkkua. Samoin tanssikohtaus, jossa Frida käveli uljaana yli Diegon rakastajattarien tai yli elämänsä esteiden ja kipujen oli vaikuttava.

Virpi Rautsiala osoittautui monitaituriksi Fridan roolissa näytellessään, laulaessaan ja tanssiessaan.

Yksi asia sentään häiritsi. En ymmärrä, miksi Trotskin murhaaja esitettiin poukkoilevana klovnina. Vähempikin ilveily olisi riittänyt, jos nyt hänen ylipäänsä oli tarvetta jostain kumman syystä ilveillä. Pelättiinkö, että yleisö ei viihdy, jos ei tässä välissä joku pomppaa temppuilemaan?

Frida ja Diego eivät näyttäydy näytelmässä niin hankalina persoonina kuin millaisen kuvan heistä sain Bárbara Mujican Frida-romaanista. Hieman yllätyinkin näytelmän ajoittaisesta keveydestä, iloisuudesta ja vauhdikkuudesta. Frida hehkui värejä ja energiaa ja Diego, ”pikku pullukka”, sai jopa hymyilemään.

Olen katsonut vain vähän elämäkerrallisia näytelmiä, ja nekin ovat olleet suomalaisista musiikintekijöistä tai poliitikoista. Niin, arvasittekin. Kekkonen. Sylvi ja Anita. Ja Juice.

Myös Jyväskylän Huoneteatterissa on esitetty merkkihenkilöiden tarinoita, esim. Elisabet Järnefeltin, Minna Canthin ja Juhani Ahon elämään perustuva Suurin on rakkaus sekä Wivi Lönnin elämästä kertovat Fanerinen matkarasia. Yleisömenestyksiä olivat nekin.

Ensi syksynä Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistoon näyttää tulevan näytelmät Lauri Viidasta sekä Sara Hildénistä.

Teksti: Paula Pasanen
fi.linkedin.com/in/paulapasanen

Kuvat: Sami Tirkkonen, Kuopion kaupunginteatteri ja Petra Tiihonen Alias Studiot

 

 


Väliaika

Aihe: Taide - Kirjoittaja: Tiina Lempiäinen-Trzaska - 08.04.2016

Väliaika

Kestääkö se?

Pidättelin henkeä, kun kolme miestä roikkui huvilan seinään kiinnitetyn ripustusparrun varassa. Miehet testasivat virittelemäänsä systeemiä ennen kuin ainakin sata kiloa painava mosaiikkiteos Väliaika ripustettiin Taidekeskus Järvilinnassa huvilan portaikon seinään.

Työhuoneella palettini oli pitkin lattiaa ja se peitti myös kaikki mahdolliset pöytätasot – mosaiikin palasia oli rasioissa lajiteltuina värien, tekstuurien ja muotojen mukaan. Tummia ja vaaleita. Kiiltäviä ja lasittamattomia. Isoja ja pieniä. Kolmioita ja nelikulmioita. Epämääräisiä muotoja. Lasihelmiä. Mosaiikkilaattoja. Lasilaattoja. Klinkkeri- ja kaakelilaattoja. Rikottuja ja ehjiä. Löysin tarkoitukseen sopivia värejä ja tekstuureja vähitellen. Ostin ja sain, kun monet tuttavat sekä tuntemattomat lahjoittivat autotalleihin ja varastoihin remontin jäljiltä kertyneitä, ylimääräisiä laattoja. Kiitos! Kaikki tuli tarpeeseen.

”Kun ehjää rikotaan”, huokaisi eräs rouva nähdessään työhuoneellani vielä keskeneräisen mosaiikin. Kieltämättä ajattelin joskus itsekin heilauttaessani vasaraa, että on aika nurinkurista rikkoa saadakseen uutta ja ehjää. Toisenlainen näkökulma materiaalin herättämiin tuntemuksiin avautui, kun eräs vierailija aikansa ihasteltuaan kimmeltäviä mosaiikkilaattoja kahmaisi äkisti niitä rasiasta kourallisen ja sujautti vaivihkaa taskuunsa.

Naamioita, kolme tuolia, valokeila, varjot, sähköjohto, verho, pimeys. 

Jyväskylässä yksi mielipaikoistani on Huoneteatteri, jonka vahvaa henkeä ja ainutlaatuista tunnelmaa olen kiinnittänyt pala palalta näkyväksi mosaiikkiin. Huoneteatterilla olen saanut ihmetellä elämän hurlumheitä ja ihastella yllättäviä tilaratkaisuja, nauraa tikahtumiseen asti, mutta kokea myös myötäelämisen riipaisevia hetkiä. Olen saanut tuntea olevani vahvasti kiinni elämässä.

Väliajalla näyttämön aika pysähtyy. Vaikka aika siirtyy yleisön mukana puheensorinan täyttämään lämpiöön, jotain merkityksellistä näyttämölle jää: tyhjät tuolit odottavat istujaa ja spottivalo etsii kulkijaa, joka on hävinnyt hetkeksi verhojen hiljaiseen pimeään.

Mosaiikkiteos Väliaika (2013) on esillä Taidekeskus Järvilinnan huvilassa.

Kristiina Lempiäinen-Trzaska

 

Kirjoittaja on kuvataiteilija ja työskentelee Taidekeskus Järvilinnassa.

Kuva W. H. Trzaska

 

Teksti on julkaistu aiemmin Järvilinnan taiteilijat ry:n Kulmilla-lehdessä

nro 1/2016.

Linkki   http://issuu.com/kulmilla/docs/kulmilla_1_2016

 

 

 


Muokattu: 2016-04-08

 

 


Muokattu: 2016-04-08

 


Pidimme siitä, mutta kyllä se oli huono!

Aihe: - Kirjoittaja: Paula Pasanen - 01.04.2016

Suomalainen käy elokuvissa keskimäärin 1,3 ja teatterissa keskimäärin 0,4 kertaa vuodessa*. Itse katsoin viime vuonna 17 näytelmää, joten taidan olla jonkin sortin suurkuluttaja. Joskus houkutan mukaani myös ei niin usein teatterissa käyviä kavereitani. Helsinkiläiset ystäväni kiittelevät minua siitä, että tulen Jyväskylästä saakka käyttämään heitä teatterissa, heidän kun ei kuulemma tule itse lähdettyä. Erään tutkimuksen mukaan suurin syy teatteriin lähtemättömyyteen onkin ”ei vaan tule lähdetyksi”.
 
Usein katsojalta kysytään oliko esitys hyvä. Jakaminen hyvään tai huonoon tuntuu yhtä vaikealta kuin vastaaminen kysymykseen, onko punainen parempi kuin vihreä. Vastatakseni siihen, minun tulisi tietää minkä sävyisestä vihreästä tai punaisesta puhutaan!
 
Kerran olimme katsomassa esitystä, joka jätti seurueeni melko hämilleen. Jos meiltä olisi kysytty oliko se hyvä, olisi ollut vaikea vastata kyllä. Mutta se oli kuitenkin esitys, josta keskustelimme pitkään. Keksimme kohtauksista uusia tulkintoja, ihmettelimme musiikkivalintoja, merkillisiä tanssikohtauksia ja yritimme päästä selvyyteen mitä ja miksi oikein tapahtui. Pohdinnoissa ajauduimme milloin oivallukseen, milloin umpikujaan. Voiko teatteriesitys olla huono, jos se saa aikaan niin paljon keskustelua? Vielä jälkeenkin päin muistelemme, että siitä emme pitäneet, mutta ei se huono ollut! Tai että pidimme siitä, mutta kyllä se oli huono!
 
Joskus näytelmästä jää parhaiten mieleen visuaalisuus, rekvisiitan ja lavastuksen värit ja niiden ja valojen luoma tunnelma. Joskus vaikutuksen tekee musiikki: muistan vieläkin esityksen Piiat Korpilahden kesäteatterissa useita vuosia sitten, jolloin ensimmäisen kerran kuulin Astor Piazzollaa. (Nimi, joka esityksen jälkeen selvisi minulle käsiohjelmasta.) Yhdistettynä lavan tummanpunaiseen kokonaisvaikutelmaan ja näytelmän tunnelmaan, se teki minuun mielettömän vaikutuksen.
 
Joskus joku yksittäinen kohtaus ihastuttaa ja koskettaa yli muiden. Ja nyt näen Jyrki Mänttärin roolissaan Christopherina istumassa sateessa Lontoon kadulla Tampereen Työväen Teatterin näytelmässä Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Niin lähellä lontoolaista katua kuin tuolloin teatterin rivillä kaksi istuessani minä en ole ollut koskaan.
 
Enimmäkseen hyvällä esityksellä tarkoitetaan tasapainoista kokonaisuutta. Meitä koskettaa hyvä tarina, onnistunut ohjaus ja roolisuoritukset. Viime vuonna näkemistäni esityksistä oma suosikkini oli Huoneteatterissa esitetty Antti Viitamäen Phobos ja Deimos - näytelmä, jonka nimi oli niin vaikea, etten meinannut osata kertoa jälkeenpäin, mitä olin katsonut. Vaikka tarina oli surullinen, muistan välillä hymyilleeni katsomossa – ihan vain siksi, että oli niin nautinnollista olla katsomossa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Viitamäen ja työryhmän työtä saattoi vain ihailla.
 
Teatterissa kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Juuri tätä esitystä et näe koskaan enää. Teatteri vapauttaa katsojan ympäröivästä maailmasta. Teatterissa et voi selata some-tulvaa ja poukkoilla asiasta tai huoneesta toiseen kuten kotona saattaisit tehdä. Teatterissa on rauha. Annat vain tarinan ja mielikuvien tulla.
 
Milloin sinä olet viimeksi käynyt teatterissa?
 
Teksti Paula Pasanen

*Lähde: Helsingin Sanomat 9.11.2015. "Elokuvissa käy yhtä paljon väkeä kuin muissa kulttuuritapahtumissa yhteensä – selvitimme kulttuurin yleisömäärät."

 

 

 


Muokattu: 2016-04-01

 

 

 


Muokattu: 2016-04-01

 


<-- Uudemmat merkinnät - Vanhemmat merkinnät -->