Luomistarina: Antiikin aikaisen rekvisiitan alkulähteillä

Aihe: Ilias, Odysseia ja koko Kreikan mytologi - Kirjoittaja: Jenna Rauvala - 10.11.2016

Ensimmäinen harjoittelupäiväni Huoneteatterilla alkoi täydellä tohinalla: Ovesta sisään astuessani oli lämpiön vallannut joukko touhukkaita askartelijoita, jotka puuhastelivat Disney-elokuvien klassikkokappaleiden raikuessa kaiuttimista. Valmisteilla vaikutti olevan rompetta kokonaisen armeijan tarpeisiin, eikä saamani ensivaikutelma osunut kovinkaan pahasti harhaan. Nämä reippaat rekvisitöörit olivat nimittäin valmistamassa tarpeistoa Antti Viitamäen ohjaamaa ja suomentamaa, Huoneteatterilla ensi-iltansa ja Suomen kantaesityksensä 18.11. saavaa Ilias, Odysseia ja koko Kreikan mytologia 99 minuutissa tai alle –näytelmää varten. Tästä Jay Hopkinsin ja John Hunterin käsikirjoittamasta menestyskomediasta eivät vauhti taikka kunnianhimo jää uupumaan, sillä mikäli koko antiikin taruston läpi kahlaaminen reilussa puolessatoista tunnissa kuulostaa vähintäänkin hullulta, on se sitä viimeistään, kun koko savotta aiotaan toteuttaa ainoastaan viiden näyttelijän voimin!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tähän mennessä tulevaa mytologia-pläjäystä varten on väkerrelty mm. miekkoja, kilpiä, kypäriä, keihäitä, atraimia, sähkölyyra, kreikkalaistyylisiä pylväitä ja paljon muuta.

 

Tarpeistotiimille tämänkaltainen produktio tarjoaa rutkasti haasteita. Näytelmässä, jossa viisi esiintyjää ottaa haltuunsa yhteensä reippaasti yli sata roolihahmoa lukuisten erilaisten tapahtumapaikkojen ja tilanteiden vaihtuessa nopealla temmolla, korostuu erityisesti juuri rekvisiitan ilmaisullinen merkitys. Yksilöllinen hahmokohtainen puvustus ja rekvisiitan monipuolinen käyttö auttavat näyttelijöitä hyppäämään nopeasti roolista toiseen, sekä yleisöä erottamaan lukuisat hahmot toisistaan.

 

Rekvisiitan ja puvustuksen suunnitteleminen ja toteuttaminen harrastajateatterissa vaatii erityisen paljon luovuutta ja kekseliäisyyttä, sillä budjetti on usein hyvin pieni. Valmista materiaalia lavastus- ja puvustustiimin tarpeisiin kaivellaan omasta varastosta, lainataan työryhmältä, tuttavilta ja muilta teattereilta, sekä metsästetään kirpputoreilta ja jopa roskalavoilta, mutta hyvin usein suuri osa rekvisiitasta luodaan lähes tyhjästä aivan omin pikku kätösin. Monelle alakouluajoilta tutun paperimassa-askartelun salat ovat auenneet uudelleen tähän produktioon tarpeistoa valmistaneelle taustatiimille, ja myös vähemmän tavanomaiset tekniikat on otettu ennakkoluulottomasti käyttöön rekvisiittaa tuunatessa. Esimerkiksi tilanteessa, jossa erään kohtauksen tarpeet vaativat vähintään tusinan verran Ken-nukkeja, ja kirppareiden sekä kotivarastojen kätköistä löytyy ainoastaan läjäpäin barbeja, on tarpeistotiimin aika päästää luovuutensa valloilleen.

Kun Barbiesta tuli Ken.

 

Miksi ihmeessä antiikin aikaan sijoittuvaan näytelmään tarvitaan liuta tissittömiä ja sänkinaamaisia Barbie-nukkeja? Kuinka kauan Troijan sota oikein kestää? Mitä kätkee sisäänsä Pandoran lipas? Voiko koko Kreikan mytologia todella mahtua 99 minuuttiin? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin vastausta voi tulla hakemaan jo viikon päästä perjantaina Ilias, Odysseia ja koko Kreikan mytologia 99 minuutissa tai alle –näytelmän ensi-illan koittaessa. Nähdään silloin!

 


Kiehtova Frida - Kuopion kaupunginteatteri

Aihe: Frida - Kuopion kaupunginteatteri - Kirjoittaja: Paula Pasanen - 28.04.2016

Frida, Kuopion kaupunginteatteri 23.4.2016. Ohjaus: Anne Rautiainen

Kuopion kaupunginteatteri on valinnut mielenkiintoisen ja muusta tarjonnasta positiivisesti poikkeavan näytelmän ohjelmistoonsa. Frida houkuttanee ensisijaisesti niitä, joilla on entuudestaan joku kosketus taiteilija Frida Kahloon: elämäntarina voi olla tuttu vaikkapa elokuvan, dokumentin tai kirjan myötä.

Varmasti esitykseen uskaltautuu myös joku sellainen katsoja, jolla ei ole ennakkokäsitystä tästä meksikolaisesta 1907-1954 eläneestä taiteilijasta. Hän todennäköisesti tarttuu kirjaan tai elokuvaan näytelmän nähtyään. Sillä Frida Kahlossa on jotain kiehtovaa, joka saa janoamaan lisää.

Kuopion esitys perustui ohjaaja Anne Rautiaisen käsikirjoitukseen, mutta aivan ensimmäistä kertaa Frida Kahlo ei nyt suomalaisella näyttämöllä ollut, sillä ainakin v. 1996 Teatteri Jurkka esitti hänestä kertovaa näytelmää.

Kuva Petra TiihonenKuopion kaupunginteatterin Frida-näytelmä etenee nopeasti kohtalokkaan raitiovaunuonnettomuuden jälkeisiin vuosiin: Meksiko, Ranska, USA, Meksiko, Diego, Diego, Diego…

Koska olin pääpiirtein perillä Frida Kahlon elämästä, nopeatempoisuus ei ainakaan minua häirinnyt. Käsikirjoitusprosessista olisi mukava kuulla: kuinka tekstiä tuotettiin, karsittiin ja muokattiin, jotta saatiin tiivis dialogi kertomaan Fridan tarina.

Tanssia ja laulua esityksessä oli enemmän kuin oletin. Lähtökohtaisesti pidän enemmän pienistä näyttämöistä ja puhedraamasta kuin vaikkapa musikaaleista - hetkeksi jo säikähdin, onko esityksessä liikaa ”show-menoa” minun makuuni. Ei kuitenkaan ollut. Tyylikäs visualisointi ja monipuolinen lavankäyttö viehättivät. Graafisempien elementtien rinnalla Fridan mustavalkoisten valokuvien heijastaminen muistutti kauniisti siitä, että tämä henkilö on ollut tosi.

Kuva Sami TirkkonenYksi upeimmista hetkistä oli videoa ja tanssia yhdistävä kohtaus, jossa Frida oli fyysisesti kykenemätön liikkumaan sängystään, mutta mieli oli vapaa näkemään ja elämään taiteen avulla. Taustalla käyskenteli kuolema ja kilkutti vasarallaan nauloja, naputti Fridan pirstaleisen vartalon niittejä, kokosi tulevaa arkkua. Samoin tanssikohtaus, jossa Frida käveli uljaana yli Diegon rakastajattarien tai yli elämänsä esteiden ja kipujen oli vaikuttava.

Virpi Rautsiala osoittautui monitaituriksi Fridan roolissa näytellessään, laulaessaan ja tanssiessaan.

Yksi asia sentään häiritsi. En ymmärrä, miksi Trotskin murhaaja esitettiin poukkoilevana klovnina. Vähempikin ilveily olisi riittänyt, jos nyt hänen ylipäänsä oli tarvetta jostain kumman syystä ilveillä. Pelättiinkö, että yleisö ei viihdy, jos ei tässä välissä joku pomppaa temppuilemaan?

Frida ja Diego eivät näyttäydy näytelmässä niin hankalina persoonina kuin millaisen kuvan heistä sain Bárbara Mujican Frida-romaanista. Hieman yllätyinkin näytelmän ajoittaisesta keveydestä, iloisuudesta ja vauhdikkuudesta. Frida hehkui värejä ja energiaa ja Diego, ”pikku pullukka”, sai jopa hymyilemään.

Olen katsonut vain vähän elämäkerrallisia näytelmiä, ja nekin ovat olleet suomalaisista musiikintekijöistä tai poliitikoista. Niin, arvasittekin. Kekkonen. Sylvi ja Anita. Ja Juice.

Myös Jyväskylän Huoneteatterissa on esitetty merkkihenkilöiden tarinoita, esim. Elisabet Järnefeltin, Minna Canthin ja Juhani Ahon elämään perustuva Suurin on rakkaus sekä Wivi Lönnin elämästä kertovat Fanerinen matkarasia. Yleisömenestyksiä olivat nekin.

Ensi syksynä Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistoon näyttää tulevan näytelmät Lauri Viidasta sekä Sara Hildénistä.

Teksti: Paula Pasanen
fi.linkedin.com/in/paulapasanen

Kuvat: Sami Tirkkonen, Kuopion kaupunginteatteri ja Petra Tiihonen Alias Studiot

 

 


Väliaika

Aihe: Taide - Kirjoittaja: Tiina Lempiäinen-Trzaska - 08.04.2016

Väliaika

Kestääkö se?

Pidättelin henkeä, kun kolme miestä roikkui huvilan seinään kiinnitetyn ripustusparrun varassa. Miehet testasivat virittelemäänsä systeemiä ennen kuin ainakin sata kiloa painava mosaiikkiteos Väliaika ripustettiin Taidekeskus Järvilinnassa huvilan portaikon seinään.

Työhuoneella palettini oli pitkin lattiaa ja se peitti myös kaikki mahdolliset pöytätasot – mosaiikin palasia oli rasioissa lajiteltuina värien, tekstuurien ja muotojen mukaan. Tummia ja vaaleita. Kiiltäviä ja lasittamattomia. Isoja ja pieniä. Kolmioita ja nelikulmioita. Epämääräisiä muotoja. Lasihelmiä. Mosaiikkilaattoja. Lasilaattoja. Klinkkeri- ja kaakelilaattoja. Rikottuja ja ehjiä. Löysin tarkoitukseen sopivia värejä ja tekstuureja vähitellen. Ostin ja sain, kun monet tuttavat sekä tuntemattomat lahjoittivat autotalleihin ja varastoihin remontin jäljiltä kertyneitä, ylimääräisiä laattoja. Kiitos! Kaikki tuli tarpeeseen.

”Kun ehjää rikotaan”, huokaisi eräs rouva nähdessään työhuoneellani vielä keskeneräisen mosaiikin. Kieltämättä ajattelin joskus itsekin heilauttaessani vasaraa, että on aika nurinkurista rikkoa saadakseen uutta ja ehjää. Toisenlainen näkökulma materiaalin herättämiin tuntemuksiin avautui, kun eräs vierailija aikansa ihasteltuaan kimmeltäviä mosaiikkilaattoja kahmaisi äkisti niitä rasiasta kourallisen ja sujautti vaivihkaa taskuunsa.

Naamioita, kolme tuolia, valokeila, varjot, sähköjohto, verho, pimeys. 

Jyväskylässä yksi mielipaikoistani on Huoneteatteri, jonka vahvaa henkeä ja ainutlaatuista tunnelmaa olen kiinnittänyt pala palalta näkyväksi mosaiikkiin. Huoneteatterilla olen saanut ihmetellä elämän hurlumheitä ja ihastella yllättäviä tilaratkaisuja, nauraa tikahtumiseen asti, mutta kokea myös myötäelämisen riipaisevia hetkiä. Olen saanut tuntea olevani vahvasti kiinni elämässä.

Väliajalla näyttämön aika pysähtyy. Vaikka aika siirtyy yleisön mukana puheensorinan täyttämään lämpiöön, jotain merkityksellistä näyttämölle jää: tyhjät tuolit odottavat istujaa ja spottivalo etsii kulkijaa, joka on hävinnyt hetkeksi verhojen hiljaiseen pimeään.

Mosaiikkiteos Väliaika (2013) on esillä Taidekeskus Järvilinnan huvilassa.

Kristiina Lempiäinen-Trzaska

 

Kirjoittaja on kuvataiteilija ja työskentelee Taidekeskus Järvilinnassa.

Kuva W. H. Trzaska

 

Teksti on julkaistu aiemmin Järvilinnan taiteilijat ry:n Kulmilla-lehdessä

nro 1/2016.

Linkki   http://issuu.com/kulmilla/docs/kulmilla_1_2016

 

 

 


Muokattu: 2016-04-08

 

 


Muokattu: 2016-04-08

 


<-- Uudemmat merkinnät - Vanhemmat merkinnät -->