Tekstit kirjoittajalta: Katja Paju


HUONISLAISIA - Tuomas Koskela

Aihe: Huonislaisia - Kirjoittaja: Katja Paju - 23.07.2020

Tuomas seitsemän vuotiaana. Sisäinen lapsi kulkee aina mukanamme, ja teatterissa siitä on erikoisesti iloa.

Tuomas Kolmen apinan Alexina

 

Huoneteatterin jäsen: vuodesta 2007

Aktiivisesti toiminnassa mukana: 2007-2015, 2021-

Tehtävät: näyttelijä

 

1.

 

2000- luvun alkupuolella ajatus alkoi kyteä Tuomaksen päässä. Olisi mukava olla mukana jossain näytelmässä. Se oli kapinallinen ajatus siksi, ettei se ollenkaan sopinut Tuomaksen silloiseen minäkuvaan. Tuomas ajoi työkseen rekkaa ja eli maskuliinisessa maailmassa, johon teatterin harrastaminen ei kuulunut. Kului monta vuotta, kunnes Tuomas uskalsi ja kehtasi lähteä kokeilemaan. Kokeilu lähti liikkeelle Mäki-Matin perhepuiston kesäteatterista, jonne kaverit olivat miesnäyttelijöiden ainaiseen pulaan vedoten Tuomaksen houkutelleet. Näytteleminen vei mennessään.

Vuonna 2007 Tuomas tuli mukaan Huoneteatteriin. Hän oli saanut roolin Antti Viitamäen ohjaamasta Alastonkuvia- näytelmästä.

 

Antista olin juttuja kuullu, et se on ihan velho, niinkun onkin. Huomas sen heti alkumetreillä, että nyt ollaan aika erityisen ihmisen kanssa tekemisissä. Samalla kauhistutti ja pelotti, että oonks mä ees tähän porukkaan oikee ihminen, että mää vasta alottelen. Näin kovassa jengissä oon.. Ja sit ku huomas, että määhän ihan kyllä pärjään tässä ja istun tähän porukkaan..

 

Alastonkuvat voitti Mikkelin Työväennäyttämöpäivät ja lähti Riikaan teatterifestivaaleille esitettäväksi. Aikamoinen sisäänajo Huoneteatteriin. Kaksi viikkoa ensi-illan jälkeen syntyi myös Tuomaksen tytär. Kysyin oliko tyttären odottamisessa niin suuri lataus, että teatteriharrastus tarvittiin sitä tasaamaan. Tuomas kertoi:

 

Silloin tapahtui elämässä paljonkin. Olin alkanu lukemaan kirjoja ja mietin mitä elämälläni teen. Otin lopputilin töistä ja möin omaisuutta. Olisin myyny asunnonki, mutta vaimo toppuutteli siinä kohassa. Pistettiin se sitten vuokralle ja lähdettiin kiertelemään eteläistä Afrikkaa vuoden päiviksi. Tää oli siis joskus kakstuhattaviis-kakstuhattakuus, teatterin olin alottanu siinä jo. Siinä oli vahvaa murrosta mun elämässä sillon. Vaihoin noita töitäkin sitten ihan kokonaan. Nykyään oon Jyväskylän Sairaalakoulussa koulunkäynninohjaajana. Teatterilla on kyllä ollu iso merkitys siihen, että elämäntyyli vaihtu aika paljon siinä.

 

Seuraavina vuosina Tuomas teki teatteria paljon. Huoneteatterin lisäksi hän näytteli mm. Riihivuoren teatterissa ja Eurooppa nelosessa, mutta Huonikselle Tuomas teki eniten juttuja. Huoneteatterista tuli hänen oma paikkansa. Ohjaajat olivat osaavia ja erilaisia. Toisten tyyli oli suurpiirteinen, toisten kanssa tehtiin pieteetillä, mutta kaikkien kanssa työskentely oli antoisaa. Niin kuin Huoniksella oleminen yleisesti ottaenkin. Teatterinaisilla ja puheenjohtaja Raililla oli ilmapiirin luomisessa iso merkitys. Huoniksella oli hyvä olla. Homma toimi.

 

2. 

 

Ensi-illat: Alastonkuvia 2007, Suomen hevonen 2008, Luulosairas 2009, BUG 2010, Harmonia 2011, Yksiöön en äitee ota 2011, Amadeus 2013, Kolme apinaa 2015

 

Se koko Kaari.

 

Harjoitukset alkavat tyhjästä. Istutaan alas ja luetaan teksti. Keskustellaan, kuunnellaan, koitetaan saada selkoa mistä on kyse. Aloitetaan harjoitukset. Tutustutaan toisiin, hitsaudutaan, kohelletaan, sähelletään, nauretaan hysteerisesti. Treenataan pitkiä iltoja. Hiotaan. Oivalletaan. Muututaan muiksi, mitä ihmeellisimmiksi. Avautuu toisia näkökulmia, kohtaloita, tunteita. Esiinnytään, annetaan parhaansa. Kunnes viimeisen esityksen jälkeen päätetään prosessi hautajaisbileisiin. Siinä on Kaari, ja se on teatterissa parasta. Sen alla on vavahduttavaa seisoa. Pian se haalistuu, mutta siinä se oli, itse tehty.

 

Alastonkuvat oli eka, siinä oli monta hienoa juttua.

Suomen hevonen, Anna-Mari Laulumaan ohjaus, oli hirvee menestys. Siinä oli ihan huikee porukka, paljon kokeneita tekijöitä, ja sitte Anna-Mari oli kyllä erittäin vaativa ohjaaja. Siinä pääs jotenki uudelle levelille ja tutustumaan Anna-Mariin.

Luulosairas Lintusen Jarmon ohjaus oli sitten taas ihan erityyppistä ilottelua. Siinä mun piti laulaa tämmöstä operettityyppistä yksinlaulua. Oli peruukit ja jäätävät meikit. Puuteria ja ripsiväriä ja poskipunaa meni huolella.

Erika Hastin ohjauksessa BUG näytelmä oli taas ihan himmee ja pimeä näytelmä. Siinä oli mun ensimmäinen alastonkohtaus teatterilavalla ja siinä oli tietysti oma kynnyksensä. Siinä oli kans mahtava porukka kyllä.

Ahosen Janin esikoisohjaus Harmonia. Olin kauheen otettu, että Jani pyysi siihen mukaan. Se oli aika fyysinen näytelmä mun osalta. Rooli oli työuupumuksesta kärsivä  teatteriohjaaja, joka kovin fyysisin keinoin yritti tsempata itteensä. Pitkä kuntopyörällä polkemiskohtaus, ja kyllä silmissä sumeni. Se oli mun näköstä se tekeminen siinä, tuskan kautta hikeä, verta ja kyyneliä - se on tie onneen.

Yksiöön en äitee ota, sitä oltiin toivottu Anna-Marilta. Anna-Mari toivo meitä samaa ydinporukkaa, jotka oltiin Suomenhevosessa. Olin tottakai into piukeena lähössä. Tunsin, että nythän mulla on vähän kokemusta, niin lähetään nautiskelemaan. Se oli ihan älyttömän siistiä kyllä.

Erika Hastin Amadeus oli kova rypistys. Siinä oli niin massiivinen se mun rooli, Salier. Melkein kolme tuntinen näytelmä ja koko ajan näyttämöllä. Ja suurinpiirtein koko ajan puhetta. Kaks viikkoo ennen ensi-iltaa oli semmonen olo, että en selviä tästä tekstimäärästä, mut sit se jotenki loksahti.

Sen jälkeen tais ollaki jo tuo Kolme Apinaa. Siinä tutustuin Tolvasen Mattiin. Vaativa ohjaaja, ei todellakaan anna minkään mennä vasemmalla kädellä. Kolme miestä ja kolme naista ja hyvä kemia kaikilla. Sitä oli jotenki helkutin helppoo ja ilosta tehä sitten kun se oli valmis. Reenivaihe oli tosi kova.  Se oli jotain ihan uskomatonta, että siitä tuli niin hyvä kun tuli. Kaikki komppas toisiaan niin hienosti yhteen..

En nosta kyllä mitään näytelmää yhdeksi yli muiden. Nää kaikki on ollu, mulle ainaki henkilökohtasesti, hienoja juttuja.

 

 

3.

 

Minua kiinnostaa erikoisesti kaksi asiaa: motiivit ja muutokset. Miksi joku tekee jotakin, mikä on tekemisen merkitys. Varsinkin silloin kun jonkun asian tekemiseen sijoitetaan tavattoman paljon energiaa. Tuomas kertoo olleensa useammankin kerran jaksamisensa äärirajoilla teatterissa. Siksi sen mitä teatterissa tapahtuu, on oltava jotain tärkeää.

 

Uskaltaminen. Mennä ihmisten eteen ja esittää jotain. Se on hirveen vapauttavaa.

 

Uskaltautua yleisön katseiden alle. Kielikuvakin sanoo jo paljon. Näyttelijällä on rooli, mutta jollain tapaa hän on kuitenkin yleisön alla, voimaton, yksin. Näyttelijä nousee syvyyksistä ja yrittää parhaan kykynsä mukaan ilmaista toista maailmaa: fiktiota, piilotajuntaa, historiaa, filosofiaa. Onnistunko? Entä jos he eivät ole minulle suopeita. Jos epäonnistun, mitä tapahtuu? Mutta pelkoon jääminen ei ole vaihtoehto. On uskallettava pelon läpi arvaamattomaan todellisuuteen, tai hylättävä koko idea ja lähdettävä lätkimään. Kuitenkin liikuttava johonkin suuntaan.

Muutos kiinnostaa siksi, että se on toisesta suunnasta tuleva vaikuttava voima kuin motiivit. Motiivi on järkälemäinen harkinnasta ja halusta kumpuava luotettava oma idea. Muutos on taas huokoinen, savuinen, nestemäinen, muotoamuuttava. Jostain tuntemattomasta saapuva vaikutus. Se ei antaudu hallittavaksi samaan tapaan kuin motiivi, se on epäluotettava, yllättävä ja iskee silmää.

Tuomas tunnistaa kyllä muuttuneensa. Se kuinka paljon elämässä on nykyisin sellaisia ystäviä, joihin aikoinaan ei olisi uskonut mitenkään päin liittyvänsä, on siitä jo vahva todiste.

 

4.

 

Teatterista Tuomas on pitänyt perhevapaata Kolmen Apinan jälkeen. Seuraavan kerran Huoneteatterilla hänet nähdään näillä näkymin syksyllä 2021. Alunperin tulevalle syksylle kaavailtu kahden miehen näytelmä siirtyi koronan myötä seuraavalle syksylle.

 

Sopivan pieni prokkis mulle, että siinä ois ehkä mukava olla mukana.

 

Tuomas toivoo vielä harjaantuvansa näyttelijänä pienessä ja herkässä ilmaisussa. Siihen hyvä oppikoulu olisi kameratyöskentely.

 

Oon kauhean kova huutamaan ja isoeleinen. Huoneteatterilla joku katsoja oli kuulemma kuiskannu katsomossa, että taasko se huutava ukko tulee. Yhessä lyhytelokuvatuotannossa oon ollu, ja Korpelan kujanjuoksu tv-sarjassa pääsin tekemään pienen roolin. Siinä tehään niin pienellä, että se se on mielenkiintosta hommaa.

 

Seppo esitti Tuomakselle kysymyksen mistä tämä ammentaa energiansa?

 

Kyllä mää tykkään leuhottaa erilaisten asioitten tiimoilla oppimassa ja haastamassa itteeni. En mää pysty paikallani olemaan, en sitte tiiä mikä minua siihen ajaa. Vaikka välillä tuskailenki, että miksi en vaan istu kotona yksin hiljaa ja saisin olla rauhassa, hehe. Mut ei se oo mun juttu. Se on hauskaa haastaa itteesä. Ja semmosiin juttuihin mihin ei välttämättä uskois, että ois mennytkään.

 

 

 


Päivitetty: 2020-07-29


Havaintoja ja ajatuksia Huokausten laakson roolitustilaisuudesta

Aihe: Huokausten laakso - Kirjoittaja: Katja Paju - 03.06.2020

Roolitustilaisuus

Huoneteatterille on tiistaina saapunut kaksikymmentä Huokausten laaksossa näyttelemään halukasta huonislaista. Näytelmä on itsenäinen jatko-osa Skavabölen pojat- näytelmälle, joka nähtiin Huoniksella keväällä 2019. Huokausten laakso tulee valottamaan Skavabölen poikien tarinan taustoja. Eevert, nuorempi veljeksistä, löytää äidin päiväkirjan ja sitä kautta menneisyys, ja nykyisyys, alkaa jäsentyä uudella tavalla.

Huokausten laakson ohjaa Matti Tolvanen, teatteri-ilmaisun ohjaaja ja elokuvakäsikirjoittaja, jonka neljäs ohjaustyö Huoneteatterille Huokausten laakso on. Edelliset näytelmät ovat olleet Kolme apinaa, Elviksen keittiö ja Skavabölen pojat, jotka kaikki ovat saaneet osakseen kiitosta.

Tunnelma tilaisuudessa on aluksi odottava. Luulen, että ihmisiä jännittää, vaikka kukaan ei vaikutakaan silmin nähden hermostuneelta. Ainakin minua jännittää. Kun Raili Kivelä on aulassa saanut aikataulu-infon kerrotuksi, siirrytään salin puolelle. Matti Tolvanen esittelee lyhyesti näytelmän ja itsensä, jota seuraa lyhyt esittelykierros myös hakijoiden osalta. Roolia hakemassa on harrastajia sadan ja yhden ensi-illan skaalalta. 

Esittelykierroksen jälkeen ohjaaja pyytää hakijat lavalle järjestäytymään miesten ja naisten joukoksi paremmin hahmottaakseen miten lähdetään liikkeelle. Näytelmään haetaan tässä kohtaa kuutta miestä ja kuutta naista. Sitten hän pyytää noin kolmannesta jäämään ja muita siirtymään lämpiön puolelle.

Ensimmäinen porukka saa kohtauksen käsiinsä. Siinä pääosassa ovat lapset. Ensin kohtaus vain luetaan läpi. Sitten ruvetaan näyttelemään. Kohtauksessa on ohjeita paranteeseissa, joista näyttelijät saavat osviittaa kuinka lavalla likkua. Kaikki vaikuttavat hyvin innostuneilta. Jossain kohtaa unohdan jo ihan täysin, että ei olla harjoituksissa vaan koe-harjoituksissa. Kaikilla tuntuu olevan niin hauskaa!

 

 

 

Jossain kohtaa ohjaaja kiittää, kehuu porukkaa ja käy nyt pyytämässä lämpiöstä uudet ihmiset lavalle. Ensimmäinen porukka menee nyt vuorostaan odottelemaan Café Idan puolelle. Selvästi jännitys on purkautunut ja nyt lämpiön puolelta alkaa pulputa salin puolelle iloista puheensorinaa.

Toinen porukka harjoittelee eri kohtausta. Siinä henkilöt ovat täysi-ikäisyyden kynnyksen molemmin puolin. He ovat lähdössä keikkaamaan kahvilaa. Kohtaus on hyvin erilainen edelliseen verrattuna, ja porukkakin on nyt pienempi. Silti sama uppoutuminen tapahtuu tässäkin. Unohdan, että ollaan koe-esiintymisessä. Ohjaaja myös ohjaa näyttelijöitä. “Ole kaatumaisillasi koko ajan taakse päin.” ja nousee itse esimerkinomaisesti ylös horjumaan. “Kokeile agressiota.” “Olet kertoja, katso minua.” Rooleja vaihdetaan niin kuin edellisessäkin porukassa, niin että ainakin miltei jokainen tekee jokaista roolia. Sitten taas jossain vaiheessa ohjaaja kiittää, kehuu ja käy pyytämässä loputkin kokelaista lavalle.

Hauska nähdä miten hahmot syntyvät niin nopeasti, erilaisina. Jotkut saavat heti kiinni jostain tietystä hahmosta. Oma karisma kytkeytyy päälle yhtäkkiä. Improvisaation hersyviä osumia. Tunnelma on hektinen, mutta hyväntuulinen ja kannustava.

Kahdeksan aikaan kaikki ovat olleet lavalla. Nyt ohjaaja ottaa ylös heidän yhteystiedot ja valokuvan kännykällä. Yhteystietojen yhteyteen hän pyytää kirjoittamaan myös tiedon äänialasta, jos sellainen on tiedossa, sekä sirkukseen viittaavista erikoisharrasteista. Istun aika lähellä tietokonetta, jolle tiedot kirjataan ja kuulen, että eräillä naisilla on taipumusta parrakkuuteen. Tästä syntyy nopeasti myös uuden taipumuksen ilmiintyminen. Siamilaisuus! “Koskaan ei voi tietää mitä osaa ennen kuin kokeilee,” sanoo eräs näyttelijä katsomosta viisaasti.

Ohjaaja pyytää vielä joitakuita jäämään. Hän korostaa, ettei tällä ole suoraan tekemistä lopullisten valintojen kanssa. Päättelen, että osa on ohjaajalle entuudestaan tuntemattomia kasvoja, joten on syytä tutkia vuorovaikutuksen pelaamista vähän tarkemmin. Ja tottakai myös näyttelijöiden keskinäisiä kemioita. Nyt kokeillaan esimerkiksi rakastumiskohtausta.

Kun viimeinenkin näyttelijäehdokas on hiukan ennen kymmentä poistunut, Matti sanoo “Meni vähän myöhään, mutta näin sen mitä halusin.”

Näin on roolitustilaisuus ohi ja ohjaajan aika alkaa uneksia kuka sopisi mihinkin rooliin. Iloitsen jo kaikkien valittujen puolesta, että pääsevät purkamaan sen innostuksen ja näyttelemisen ilon, joka tässäkin tilaisuudessa jo vallattomasti kupli ja läikkyi.

Ei kuulemma vielä ensi viikolla kannata odottaa tietoa, mutta sitä seuraavalla viikolla saattaa tieto jo tulla. Harjoitukset alkavat heinäkuun lopulla. Silloin alkaa mielenkiintoinen matka vision aineellistumiseen.

Mieleeni jäävät vielä kaikumaan ohjaajan yksinkertaiset, mutta merkityksiä soivat sanat. Suotakoon niiden ohjata ensemble läpi harjoitusprosessin viimeiseen esitykseen asti. 

- Hyvä Hyvä. Tosi Hyvä.

Huokausten laakson ensi-ilta on Huoneteatterilla lokakuussa 2020.


HUONISLAISIA - Seppo Salminen

Aihe: Huonislaisia - Kirjoittaja: Katja Paju - 21.05.2020

Huoneteatterin jäsen: vuodesta 1974

Aktiivisesti toiminnassa mukana: 1974-1985

Tehtävät: valomestari, hallituksen jäsen, apulaisohjaaja, näyttelijä, jäsen, katsoja

Tänne minä kuulun

Seppo muutti Jyväskylään töiden perässä 1972 ja eli töiden lomassa omien sanojensa mukaan poikamiehen levotonta, oudoksuvaa elämää. Kunnes 1974 pieni lehti-ilmoitus houkutteli esiin erään elämälle suuntaa antavan impulssin. Lukioaikojen Teiniteatterikokeilujen jälkeen uinahtanut uteliaisuus teatteria kohtaan heräsi. Jyväskylän Huoneteatteri, jolla oli teatteria harrastavien ihmisten mielissä vakuuttava maine, haki näyttelijöitä Aleksei Arbusovin näytelmään Vanha rakas koti. Seppo sai tästä näytelmästä ensimmäisen näyttämöroolinsa.

“Mun rooli oli Mitja avantgardistinen pianosäveltäjä. Nuori mies, pitkä tukka ja sävelsin semmosta mieletöntä, täysin käsittämätöntä pianomusiikkia. Ja sitten mä olin sen talon tyttäreen, Sasenkaan ihastunu. Mulla oli hirveen helppo rooli, yks ainoo repliikki. ‘Minä olen aivan samaa mieltä Sasenkkan kanssa!’ Sitten kun yleisö nauro mun repliikin jälkeen niin mä aattelin et, ‘Hei, täähän on hienoo! Mä ilmeisesti ossaan tän sanoo’.”

Huoneteatteri toi elämään kaivattua sisältöä ja ajankulua, mutta myös piristävää sosiaalista vaihtelua. Eri ammattialoilla leipätyönsä tekevät ihmiset pääsivät teatterin myötä kohtaamaan ja ystävystymään. 

“Mie olin it-alalla Valmetin atk-osastolla, niin se oli toisaalt vaan semmonen vaihtelu, että elämässä on muutakin kuin se meiän atk. Tuli joka puolelta elämää erilaisii ystävii. Kyllä se oli mulle iso merkitys, että kuulu huonislaisiin, Huoneteatterin väkeen.

Vuonna 1974 Huoneteatteri oli kiertueteatteri. Näytelmiä harjoiteltiin missä milloinkin ja esitettiin pitkin maakuntaa. Hyvin pian liittymisensä jälkeen Seppo otti valo- ja äänitekniikan hoitaakseen.

“Olikohan se Haavikon Ne vahvimmat miehet ei ehjiksi jää, mihin tarvittiin tonne missä oltiin - yliopiston näyttämöllä ja jollain koululla - jonkun hoitaa valoja. Mitä nyt siellä sattu silläkin näyttämöllä olemaan. Mua kiinnosti sit se valojen hoitaminen ja suunnittelukin mahdollisuuksien mukaan. Parina vuonna olin mukana keikkavalohoitajana.”

Kun nykyinen teatteri valmistui

Vuonna 1977 valmistui nykyinen Huoneteatterin oma tila Sammonkadulla.

“Sinne tuli oikeen se valokoppi ja sen aikuset laitteet. Mä olin siinä heti alusta asti ku kasattiin sitä ja opeteltiin käyttämään.”

Ensimmäisen vuoden menestyksekkäistä näytelmistä Samuel Beckettin Huomenna hän tulee oli Sepolle erikoisen mieleenpainuva kokemus. Näytelmän ohjasi amerikkalainen teatteriprofessori David Hamilton.

“Hän piti mulle mahtavan peruskoulutuksen teatterin näyttämövalaistukseen. Sain sen yhden näytelmän aikana hirveen hyvän rungon, että mitä se tarkottaa kun näyttämöö valaistaan. Mää olin Taavetille, niinku myö sanottiin, ikäni kiitollinen, että sain siitä semmosen vielä mahtavan impulssin, 'Tätähän minä tykkään tehä!’.”

Seppo huolehti valomestarin tehtävästä kymmenkunta vuotta ottaen vastuulleen myös huolen, että teknistä kapasiteettia vahvistettiin pikku hiljaa rahatilanteen mukaan. Alkuun kalustoa oli niukasti, ja sen optimaalinen käyttö vaati tasapainottelua.

“Alkuvuosina vallanki ku ei ollu tosiaan niitä heittimiä niin.. jos teki seittemän tunnin toimistopäivän, niin kyl saman verran melkein teki sit Huoneteatterin harrastuspäivää. Se oli semmonen tikapuu-urheilusuoritus, aina ku kävi jonkun näytelmän jälkeen myöhään illalla tai aikaseen aamulla kääntämässä seuraavalle näytelmälle valot sopivaksi.”

Hikisiä hetkiä, mielihyvää ja takaiskuja

Inspiraation teatteritekniikan maailmaan Seppo sai jakaa ainakin erään nuoren miehen kanssa, joka myöhemmin päätyi luomaan alalla ammattiuraa. Tämä tietotaidon siirtämisen ajanjakso on jäänyt Sepolle mieleen antoisana aikana.

“Timo, nuorimies, tuli oppilaaksi opetteleen valojen tekoo. Nykyään Timo on Kuopion teatterin valomestari. Joskus tuli kysyttyy miten ne siellä tekee nää asiat.. Aika paljon samalla lailla. Tuli semmonen mielihyvä, että jotain on ymmärtäny ehkä sitten oikein.”

Intensiivinen harrastaminen oli Sepolle mahdollista ehkä siksikin, että hänen vaimonsa Riitta oli myös mukana Huoneteatterissa.

“Se oli meillä yhteinen harrastus se Huoneteatteri. Lapseton pariskunta, niin me sitte pystyttiin viihtymään tämmösis omituisis harrastuksis.”

Valojen, varjojen ja värien maailma avautui Sepolle työskentelyn myötä vähitellen enemmän ja enemmän. Jo mainittu David Hamilton antoi tärkeän opetuksen Sepon uran alkuvaiheessa, kuinka etsiä vastauksia luonnollisesta ympäristöstä.

“Se vei mut – oli talvisaika – ulos illalla joskus neljän viiden välillä. En mä tiiä ootko sinä huomannu, mutta luonnossa on illalla just kun hämärä tulee, ja aamulla, violetti valo hangen pinnalla.. Sit me haettiin Tampereelta sopivaa värikalvoo ja saatiin semmonen hänen tykkäämäsä valo.”

Pätevyys ja arvostus omaa osaamista kohtaan vahvistui vuosien mittaan. Kipeä hetki oli vuonna 1985 Bernarda Alban talon valaistuksen tultua eräällä tapaa mitätöidyksi.

“Hirveen synkkä näytelmä, jossa niillä valoilla oli aika voimakas merkitys. Me tehtiin se sinne Huonikselle, ja mie tein mahottoman tarkoilla valopisteillä. Oli mustaa, ja oli valoo. Sitte meille tuli keväällä riita, kun joku harrastajanäyttämökisailu oli menossa silloisen Ilokiven rakennuksessa yliopistolla ja siellä piti sitä esittää. Sinne ei saanu ees pimeeks sitä katsomoo, saati jotain valoja. Mää suutuin et, ‘Ei sinne saa mennä, eihän tää näytelmä oo mitään ilman niitä valoja’. Ne meni ilman minuu sit sinne. Mitä mie kuulin, niin tunnelma läsähti kovasti. Siinä oli hyvä esimerkki että näytelmä, näyttelijät ja roolit.. valomestari tuo ne näkyville. Toki sielläkin tuli näkyville kaikki - mut ne tuli kaikki yhtä aikaa - tasapaksus päivänvalossa.”

Bernarda Alban talon saattelemana Seppo irtautui valomestarin tehtävästään. Lähtöön liittyi katkeransuloinen sävy, joka teatteriin käsittääkseni vähän kuuluukin. Työkomennus Kanadaan oli kuitenkin varsinainen syy, jonka myötä paikka vapautui uusille teatterintekijöille. Kanadan reissun jäkeen työ sekä ammattiyhdistystoimen luottamustehtävät alkoivat vallata elämästä yhä enenevissä määrin alaa.

“Töitä tuli tehtyä aika hirveesti.”

Henki on yhä huoneteatterilainen

Yhteys Huoneteatteriin kuitenkin säilyi. Seppo otti haltuun jäsenen roolin siinä missä mestarinkin. Toisenlaisesta, työelämään orientoituneesta sommitelmasta käsin saattoi yhä tehdä paljonkin teatterin hyväksi. Yksi tärkeimmistä lienee se, että Seppo ohjasi omat sidosryhmänsä teatterin pariin.

“Esimerkiks Keski-Suomen Hengitysyhdistyksen puheenjohtajana olin kymmenkuntavuotta. Meil on kerran vuodessa ollu siellä hajusteeton teatteriesitys tammi-helmikuussa  ja mä oon aina sen organisoinu sinne. Ainaki Kivelän Raili kehuu, että se on ollu hyvä impulssi heillekin. He on aina pitäny kunnon vuosisiivouksen teatterissa sit sen takia, että nyt se hengitysporukka taas tulee.”

Sepon ja Riitan elämässä teatteriharrastuksella on yhä tärkeä osa. Katsojan tehtävä on yksi haastavimmista teatteriharrastajan rooleista. Ei ole helppoa olla esitysprosessin viimeinen palanen. Katsojan on kestettävä paikkansa polttopisteessä, jossa häneen yritetään vaikuttaa kahdesta suunnasta, yhtäältä ympäristöstä ja lavalta, toisaalta omasta sisimmästä. Katsoja on teatterin mystisin osa. Kaikki muu on moneen kertaan harjoiteltua, hallittua.

“Paljon käyvää vaimon kanssa teattereissa. Aina kun voidaan niin käydään, riippuu vähän missä liikutaan ja millä mielellä ollaan. Nythän on tää koronteeni menossa. Kyllä sitä jollain lailla kaipaa et pääsis teatterii kahtomaa taas..  sehän on peili se näyttämö. Mä koen sen ainaki niin. Näytelmästä riippuen.. mutta monissahan esitetään kohtauksia elävästä elämästä. Sit se joihinki osuu.. Noinkos me eletäänkin.”

Seppo kertoo kiinnittävänsä edelleen runsaasti huomiota esityksissä valaistuksen ratkaisuihin. Halusin tietää, onko työskentely valojen kanssa vaikuttanut laajemmin hänen tapaansa katsoa maailmaa. Käytännön työn filosofiset ulottuvuudet eivät ole helposti sanallistettavissa, ne sisäistyvät toisella tapaa, silmiin ja jalkoihin, tunteisiin, rytmiin. Sepon vastaus kysymykseen jäi mieleeni kuljeskelemaan.. tähän kuvaukseen haluan jutun päättää.

“Ihan pysähtyy joskus jossain – rakennukses, tilassa, ulkona, sisällä – kattomaan, että tässähän on ihan hieno kokonaisuus. Valo tulee niin hienosti tohon. Kyllä varmaa voi sanoo, että vähä on jääny päällekin sillee. Mut ei sitä osaa yhistää enää teatteriin. Se on vaan semmonen näkemys..”

 

 

 

 

 


Muokattu: 2020-05-25

 

 


Muokattu: 2020-06-04

 


Vanhemmat merkinnät -->

Kaikki blogitekstit



Viimeisimmät tekstit:

HUONISLAISIA - Tuomas Koskela.
Kirjoittaja: Katja Paju - 23.07.2020


Havaintoja ja ajatuksia Huokausten laakson roolitustilaisuudesta.
Kirjoittaja: Katja Paju - 03.06.2020


HUONISLAISIA - Seppo Salminen.
Kirjoittaja: Katja Paju - 21.05.2020


39 askelta – dekkarikas komedia.
Kirjoittaja: Henna Takala - 21.11.2019


Skavabölen pojat – A Tramedy (tragic comedy)!.
Kirjoittaja: Alina Imran - 06.03.2019


Expression is louder than words!.
Kirjoittaja: Alina Imran - 27.02.2019


HUONETEATTERI TETTILÄISEN SILMIN.
Kirjoittaja: Julia Väisänen - 28.11.2018


Myyttinen tuottaja.
Kirjoittaja: Jenna Rauvala - 28.01.2017


Huoneteatterin kirjoituskilpalu ratkennut 1.1.2017.
Kirjoittaja: Raili Kivelä - 12.01.2017


Luomistarina: Antiikin aikaisen rekvisiitan alkulähteillä.
Kirjoittaja: Jenna Rauvala - 10.11.2016


Kiehtova Frida - Kuopion kaupunginteatteri.
Kirjoittaja: Paula Pasanen - 28.04.2016


Väliaika.
Kirjoittaja: Tiina Lempiäinen-Trzaska - 08.04.2016


Pidimme siitä, mutta kyllä se oli huono!.
Kirjoittaja: Paula Pasanen - 01.04.2016


LAULAVAT LENKKITOSSUT PALLOKENTÄLLÄ.
Kirjoittaja: Eeva Hirvinen - 24.03.2016


Näytelmäkirjoituskilpailu – Tulevaisuuden Suomi.
Kirjoittaja: Raili Kivelä - 08.03.2016


Syksyn 2016 ohjelmisto julki!.
Kirjoittaja: Raili Kivelä - 08.03.2016


Miten löysin sisäisen piirimyyjäni?.
Kirjoittaja: Heikki Susiluoma - 24.02.2016


RAUTANAULA VALMISTUU - ONKO OHJAAJA PANIIKISSA?.
Kirjoittaja: Mirka Seppänen - 17.02.2016


Huoneteatteri on kohtaamispaikka.
Kirjoittaja: Raili Kivelä - 03.02.2016


Huoneteatterilla aloitetaan jo uutta nuorten projektia.
Kirjoittaja: Janika - 10.11.2015


Kaikki otsikot